90-luku oli silkkaa kuraa. Oli lamaa ja paskaa musiikkia. 80-luku ei todennäköisesti ollut yhtään sen hienompi ja hiustyylitkin kaameampia, mutta koska en muista siitä mitään (olinhan silloin vielä ihan Mini tyylinen rääpäle) voin haikailla sinne takaisin. No oikeastaan en haikaile takaisin tuohon permanenttien ja farkkupusakoiden luvattuun aikaan vaan takaisin kiloihin, jotka alkavat luvulla kahdeksan. Nyt ollaan nimittäin jännän äärellä. Veikkaisinpa, että ennen joulua saan postata tänne kuvan, jossa komeilee luku 89,9! (Ne teistä, jotka eivät tiedä/muista aloitin painon pudottamisen 94:stä kilosta.)
Tätähän täytyy tietysti juhlistaa, mutta kuten aikaisemmin kerroin on minun vaikea keksiä itselleni mitään palkintoa. Haluan palkita itseni siitä, että en ole dieetannut vaan oikeasti muuttanut syömistottumuksiani. Haluan palkita itseni siitä, että todella olen pysynyt päätöksissäni. Haluan palkita itseni siitä, että olen onnistunut ottamaan tämän projektin rennosti ja antanut sille aikaa. Haluan palkita itseni siitä, että en ole sortunut kuuriajatteluun vaan päättänyt tehdä asiat niin, että tulokset pysyvät.
Mitä siis palkinnoksi? Vai olisiko paras palkinto se, että tunnen oloni hyväksi? Njääääää..., Ehkä ostan sittenkin vaikka ne uudet värikkäät talvitumput itselleni, joita olen joulutorilla kuolannut. Ne taitavat sopia kasarilookkiin oikein hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiaa? Anna tulla!